Merkkipostia

Lehdykkä putkahti jälleen postilaatikkoon. On aina yhtä mukavaa katsastaa uudet ilmestyvät postimerkit, mitähän kivaa uutta ne on taas keksineet. Tälläkertaa löytyikin aivan upea ja mulle sopiva uusi merkkisarja, jossa komeilee Kaj Franckin tuotantoa, merkit on suunnitellut Sanna Taskinen. Kyllä noita kelpaa laittaa etanapostikuoriin, julkaisupäivä on 1.4. Näistä täytyy ehdottomasti hommata FDC.

Postimerkkien keräily on perheessämme minun ja muksujen harrastus. Aiheteemoittain keräilemme ilman sen suurempia paineita. Useimmiten kesäisin ehtii perehtyä kokoelmien kartuttamiseen.
Suosikkiaiheitani on perhoset ja ötökät.

 

Poika kerää avaruusaihetta ja tytöt kukkia ja eläimiä. Mulla on myös lähes kaikki suomalaiset muumit, myös kulttuuri- ja taideteollisuusaiheet on työn alla.

Tämä on onneksi keräilyharrastuksistani se joka vie vähiten tilaa ja rahaa, mutta erittäin mukavaa puuhaa lasten kanssa yhdessä tehtynä.

MUISTAKAAHAN Kalevalakorun arvonta tuossa vähän alempana ! Aikaa vastata vielä huomiseen keskiyöhön asti (to 31.3.).  Aurinkoa !

Autokeskusteluja ja Muumeja

Vauhdikas sunnuntai. Olimme koko porukka laskemassa mäkeä kelkoilla, pulkilla ja liukureilla. Ei ketään muita paikalla ja luisto oli metsästä lentäneistä roskista huolimatta huikea, ehkä liiankin kova. Sen jälkeen mahat pullolleen hyvää ruokaa paikkakunnan parhaimmassa kebabravintolassa. Sinne tuli viereiseen pöytään myös neljä virkapukuista poliisia, ja 6v. kommentoi isoon ääneen: "Täytyyhän poliisienkin saada syödä." Niinpä, ihmisia kaikki tyyni :)
Kotiin päin ajellessa autossa siitä kehkeytyikin sitten jälleen syvämietteinen keskustelu lasten kanssa poliisesta, putkareissuista, vankiloista , rangaistuksista, oikeuslaitoksesta, tuomioista, lakien noudattamisesta jne. Huvittavaa oli myös se, että koko ajan siinä ajellessa meitä tuijotti vähän väliä tarkkaavaisia ja hymyileviä suuria kasvoja tienpientareilla. "Mitä nuo ihmistenkuvat sitten on ?" Ja sen jälkeen keskusteltiin eduskunnasta ja päätöstenteosta ja lakien laatimisesta. Varsinainen yhteiskuntatieteellinen reissu.
Mutta leppoisaa oli, ei kiirettä, ja nyt huilitaan.

Muumipappa ja muumimamma ovat myös oivaltaneet sen, mikä on tärkeintä: hyvä ruoka, hyvä juoma ja mainiota luettavaa. Mitäpä sitä ihminen muuta... arvokeskustelujen lisäksi !

Isokuu

Kuuntyttö katsoo pitkään himmeän lasin läpi. Näkyy lunta. Kuuli, että maakin oli tärähdellyt, karistellut hiutaleita oksistoistaan. Tietää, että yöllä tulee isokuu, se suurin ja kirkkain, niin kuin silloin. Muistaa, että kerran hänet ohjattiin risteyksestä oikealle. Usutettiin väkisin, annettiin tulevaisuus, mutta samalla otettiin pois jotain, jonka olisi halunnut pitää. Sydän tärähteli säröille asti. Viisaus syntyi kuun pinnalta, sen rosoisesta ja vahvasta hehkusta. Kuuntyttö ei tiennyt, että hiutaleet voisivat olla niin hentoja ja katoavia. Hän luuli omistavansa lumen, mutta saikin elämän. Se minkä menetti palasi takaisin. Lasin takana isokuu nousee.

Sanojen vaikeudesta

Niin oleellinen osa ihmisyyttä kuin puhuminen onkin, se ei aina ole kovinkaan helppoa. Varmaan sanojen soljumiseen ja vaivattomaan ulosantiin vaikuttavat kaikki lapsuudenkin kokemukset, niin hyvät kuin huonotkin. Liian monta kertaa olen tainnut saada näpeilleni sanoihin liittyen. Nuoruudessa luottamuksella kerrotut jutut ovat levinneet eteenpäin, tai tarkkaan harkitut kauniit sanat ovat joutuneet pilkan kohteiksi. Koulussa opettajat ovat tyrmänneet lennokkaat aineeni, ja siinä sitä sitten kärvistelet; se mitä eniten rakastat on vaikeinta. 12-vuotiaana lähetin ”runokokoelman” kustantajalle suurin toivein, arvaatte varmaan miten siinä kävi. Onneksi sieltä sain sentään positiivista palautetta.

Ollessani kaksikymppinen nuori opiskelija 80-luvulla Helsingissä jonkun mutkan kautta minua haastateltiin Kirkko ja kaupunki -lehteen. Haastattelija oli innokas nainen, jonka kanssa olimme ensin toimituksessa ja sitten vielä kahvilassa. Aikaa vierähti useampi tunti. Muistan aina yhden hänen lauseensa : ” Onpa sinulla harvinaisen viisaita ja kypsiä ajatuksia ollaksesi noin nuori”. Paljoa muuta en keskustelustamme muistakaan, paitsi että paasasin nuoruuden innokkuudella ihmisten erilaisuudesta ja hyväksynnästä. Jäin hyvillä mielin odottamaan jutun ilmestymistä, mutta kas, sitä ei koskaan julkaistu, ei uusia yhteydenottoja eikä selityksiä. Olin tietysti kovin pettynyt, enkä ymmärtänyt miksi niin tapahtui. Vasta paljon myöhemmin oivalsin, että taisin mielipiteineni poiketa liiaksi lehden (ainakin) silloisesta linjasta. Vaan haavoja jätti minuun jälkeensä tämäkin.

Olen aika arka puhumaan seurassa, en pysy vauhdissa sujuvasti mukana. Aistin ihmisten energioita liiankin herkästi...tulkitsen ja vetäydyn. Toinen vaikea puhelaji, mistä en pidä yhtään on puhelimessa puhuminen. Olen inhonnut sitä aina. Siinä on jotakin niin luonnotonta ja väkinäistä ja esim. tauot puhelimessa ovat tuskaa. En vain pidä siitä, että en näe ihmistä jolle puhun. Mutta nyt näin kännykkäaikana tekstiviestit ovat mitä mainioin väline. Nopeaa ja asiallista, ei turhaa jaarittelua ;) Silti, silti kaipaan keskusteluja ja kanssakäymistä.

Kirjoittamisen olen opetellut uudestaan, enää ei itsekritiikki ole liiallista. Osaan ottaa rennommin .Eihän tähän mennytkään kuin 40 vuotta. 

Pieni sydän

Tämä viikonloppu on pysäyttänyt meidät kaikki, siis meidät pallon päällä asujat. Minut pysäytti myös tieto, että tuttu ihminen on ampunut itsensä. Eikä asiat pääty siihen, että alkaa uusi viikko ja tulee uusi maanantai. Elämä jatkuu, kuolemat jatkuvat, maaplaneettamme jatkaa kiertoaan, tosin hieman eri asennossa kuin torstaina. Ainahan tällä planeetalla on kuohunut, jo ammoisista mannerlaattojen toisistaanirtaantumisista lähtien. Tavallaan mikään ei ole uutta, eikä myöskään ihmeellistä. Vauvan syntymäkään ei ole mikään uusi eikä ihmeellinen asia, perusbiologiaa, mutta kuitenkin aina ihme mielissämme ja tunteissamme. Tämän viikonlopun kaltaiset uutiset koetaan aina uudelleen uusina, syvästi ja haavoittavina. Saamme uusia viiltojen vanhojen arpien päälle. Ainakin minä olen hämmentynyt kaikesta, enkä vähiten ihmisten reaktioista.

Puolustuskäyttäytyminen herää henkiin kuin taika-iskusta ja nousemme toinen toisiamme vastaan, kun emme tiedä mihin kaikki johtaa. Tunnistan itsessäni syyllistämisen sekä syyllistymisen tunteita. Yritän hyväksyä ne molemmat, ristiriita tunteiden hallinnassa on sallittua.

Voi kunpa ymmärtäisimme olla armollisempia niin itsellemme kuin toisillemmekin kaikessa ja aina.

...Kaikki samassa veneessä kellutaan,

läpi avaruuden purjehditaan...

Pysähdy kuuntelemaan sanoja :

Pieni sydän ja lapset 

Ilman rahaa

Naistenpäivän kunniaksi istuin rauhassa alas ja katselin tallennuksesta tämän dokkarin Ilman rahaa , joka tuli FST5 kanavalta eilen illalla. Oli todella mielenkiintoinen ohjelma naisesta, joka jo 13 vuotta sitten päätti alkaa elää ilman rahaa. Hän pärjää hienosti, sillä hänestä on tullut tunnettu ja saa luennoitsija- ja haastattelukutsuja ympäri Eurooppaa. Hänellä ei ole omaa asuntoa ja omaisuus kulkee kahdessa pienessä matkalaukussa. Ystävät ja sukulaiset ja toimeksiantajat majoittavat häntä aina pätkä kerrallaan, ruuat ja vaatteet hän saa lahjoituksina. Oman eläkkeensäkin hän lahjoittaa pois. Ihailtavaa erilaisuutta ja vallitsevan markkinapolitiikan kyseenalaistamista. Nainen oli olemukseltaan seesteinen ja ystävällinen ja arkakin. Esimerkiksi show-painotteisessa tv-ohjelmassa hän alkoi voida huonosti ja ahdistui. Mutta nautinnollista katsottavaa oli hänen juttelunsa kouluissa nuorison kanssa, jossa saikin kannatusta ja innostuneen vastaanoton.

Raha ja kuluttaminen ahdistaa minuakin. Olin käymässä Helsingissä ja keskustassa ihmettelin, mitä täällä voi tehdä, jos ei halua shoppailla tai tuhlata ravintoloihin. Tietysti kulttuurikohteet kutsuivat, mutta rahaa nekin pyytävät. Istuin pitkän tovin Lasipalatsin kahvilassa itsekseni, ja tuijottelin ohi virtaavia ihmisiä., ja lähdin viimein takaisin kotiin, rauhaan ja hiljaisuuteen.

Jos vain pystyisin en haluaisi tienata enkä kuluttaa enkä omistaa rahaa ollenkaan.

Totaalikeltäytyminen on tietysti mahdotonta, mutta paljon voi karsia ja vähentää. Elellä pienemmällä liekillä, joka loistaa kirkkaiten :)

Tietysti nyt on helppo kritisoida; ”hyvähän tuon on, kun on mies, joka elättää, ja omaisuuttakin taitaa olla, tuollalailla leikkiä vapaaehtoista köyhäilyä, kun toiset joutuvat siihen pakon sanelemana ilman tahtoaan.” Mutta kyse ei olekaan vastakkainasettelusta, vaan periaatteista, siitä miten maailmanmenoa hahmottaa. Nälkärajalla elävien tulisi saada enemmän ja yltäkylläisyydessä olevien lopettaa hamstraaminen ja tasapainottaa talouden vaakoja. Se ei ole keneltäkään pois, jos minä haluan elää yksinkertaisemmin, päinvastoin. Ymmärrän kyllä markkinoiden ja talouden perustuvan kulutukseen, mutta eikö vähempikin riittäisi. Paikkani työmarkkinoillakin on vapaana halukkaalle työttömälle ;)

Jokainen tasapainottakoon oman sydämensä rauhan ja onnellisuuden punnuksilla.

Hyvää naistenpäivää kaikille !

Wanha Tehas

Vielä ei ole kesä, mutta nyt on ajatukset jo lämpimissä fiiliksissä. Mainio Meijerielämää blogin postaus Tehtaan valossa innoitti minut muistelemaan kukkaloistoja ja viipyileviä askeleita kuvan maisemassa. Paikka on Werlan Pahvitehdas museo Kymenlaaksossa (Kouvola /Jaala/Verla) http://www.verla.fi/ Vanha käsipahvitehdas oli toiminnassa aina vuoteen 1964 asti. Kaikki koneet ja työnjäljet jäivät niille sijoilleen, ja vuonna 1972 upea pitkää menneisyyttä huokuva tehdasalue rakennuksineen avattiin museona. Nykyään kaunis ruukkialue kuuluu myös Unescon maailmanperintökohteisiin. Se on sydämeni paikka, sillä isoisäni sekä isoisoisäni olivat tehtaalla töissä. Isäni on Verlan kylässä syntynyt ja sitämyötä myös paperimestariksi hioutunut, ja elämänsä Kymiyhtiön tehtaalle antanut.

Verlan museolla jos jossakin voi aistia viipyilevän läsnäolon. Töitä toki muinoin on paiskittu oikein nahasta repien vuorokaudet ympäri, mutta tarkoitan menneen ajan hiljaista puhetta, joka tänäpäivänä saa pysähtymään. Tällaiset paikat ovat aarteita, jotain aitoa vanhaa on onnistuttu säilyttämään. Tehdasrakennuksessa järjestettävälle opastuskierrokselle kannattaa mennä useammankin kerran. Aina uudenlainen tunnelma, uudet "henget" puhuttelevat.
Myös alueen puistomainen puutarha kukkineen ja järvimaisemat ovat kokemisen arvoiset.
Tietysti olen myös ylpeä siskostani; hän on museon puutarhurina ja monitoiminaisena töissä siellä. Sattumoisin suvullani on myös kesäpaikka Verlassa, jonne nyt haikailen.
Tule jo kesä. Tuonne haluan...

Mökki

Rantaa

Sauna

Meidän koski