keskiviikko 31. elokuuta 2011

Kyllin Hyvä

Nyt tuntuu olevan kovasti liikkeellä, niin täällä virtuaalimaailmassa kuin reaalimaailmassakin, uupumusta ja toivottomuutta.  Se on tietysti normaalia syysreagointia näihin sateisiin ja alkaneisiin työ- ym. paineisiin, mutta jotenkin alakulot tunkee päälle jokapuolelta.
Ehkä se on hyväkin, nyt on syytä reagoida eikä jäädä toivottomuuteen. Ei tämä talven ja kaamoksen tulo tästä ainakaan kovin auvoisemmaksi muutu. 
Tässä juttu, johon tänään törmäsin:
Kyllin Hyvä  kannattaa lukea ja mietitään yhdessä keinoja tehdä asiat toisin.
Luulenpa, että pienetkin jutut auttavat, kun ne toteuttaa ajatuksella. Kaikille valkoisen kyyhkyn viisautta ja siipien havinan hiljaista levollisuuta tähän syksyyn.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Kukkia ja lehmiä

Viime lauantain wuosisatamarkkinat täällä meidän kylillä oli jälleen mukava tapahtuma. Ja tiedättekö mitä: minä, joka en yleensä mistään mitään shoppaile (kts. ed. post.), en tuhlaa enkä ostele ainakaan koskaan yhtään milloinkaan mitään heräteostoksia ;) lankesin pahemman kerran. Apuva, mut kun oli niin hiaaaano, ja halpakin ja söpö ja kaikkea ja tarpeellinenkin tämä:

Katsokaa nyt tätäkin kukkaa:
Eli tällainen ehkäpä intialainen kassi kestävän kehityksen kojusta. Tukevaa kangasta ja puukahvat,oi. Tuosta samaisesta kojusta ja markkinoilta on myös kuvia nähtävänä Marikan blogissa TÄÄLTÄ , hänen viimeistä kuvaansa kyllä ihmettelen, miten pääsikin lipsahtamaan ;)
Kassissa on kaksi kätevää taskua kännyköille ja se roikkuu paraatipaikalla kettiössämme aina kun ei keiku mun kädessä. Saanhan anteeksi hairahdukseni ! Tavallaan se myös toimii sisustuskaverina tälle toiselle ikikukalle, jonka taannoin sain täältä blogien kautta lahjaksi (seli seli)

Tänään keskiviikkona on hyvä päivä, mieli valoisa ja ulkonakin helle. Paljon on näkynyt kuvia lehmistä, joten minäkin kirmaisin niitä naapuriin kuvaamaan, hui ovat hieman pelottavia. Syksyn alku on kaunis ja runollinen.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Laiskuus, oi laiskuus

Usein mietin, lähinnä itseäni koskien, laiskuuden määritelmää. Onko se laiskuutta, kun hoitaa välttämättömimmät, mutta ei hirveästi ahtaa kalenteriin tai päiväohjelmaansa mitään ylimääräisiä.
Kesällä nyt tuli nautiskeltua lähinnä lasten puuhien seuraamisesta, esim. aarteiden sukeltelu järvenpohjasta oli vallan mielenkiintoista katseltavaa...aarteita laiturilla kuvassa yllä.

Entä se kun hidastajat leimataan laiskoiksi ihan kirjoissa asti ? Asiasta mielenkiintoinen ja valaiseva kolumni TÄÄLLÄ .
Allekirjoitan kyllä sen, että tietoisesti välttelen ylimääräisiä velvotteita ja otan elämäni melko iisisti. Mutta sitä, että slow elämä leimataan yksioikoisesti laiskotteluksi, en pureksimatta niele.


Sanna Wikström kirjoittaa kolumnissaan, että slow life tulisikin määritellä tasapainoiseksi elämäksi. En nyt tiedä olenko aina tasapainossa, mutta onnellinen ainakin :) Tosin en ihan kaikkea hidastajan ominaisuuksiakaan Wikströmin kirjoituksesta koe omikseni. En ole kovinkaan tehokas saati tuottava, mutta enpä taida halutakaan olla tehokuluttaja tai kilpailuyhteiskunnan huippu.
Satuin näkemään ohjelman ruotsalaisesta 77 vuotiaasta naisesta, joka vaikeasta selkäviastaan huolimatta (hän käveli nenä maata viistäen aivan kaksinkerroin) hoiti vielä antaumuksella lehmiään pienellä maatilallaan. Ongelmia tietysti oli, mutta hänen rakkautensa lehmiinsä oli sydäntä särkevän liikuttavaa. Hän kertoi elävänsä juuri sitä onnellista elämää jota halusikin. Hän ei iästään huolimatta ollut laiska eikä tehoton, mutta hitaus ja hetkien läsnäolo oli käsin kosketeltavaa.
Luovun riemuiten monista ylellisyysasioista (matkat, vaatteet, sistustavarat, kosmetiikka...) jos ja kun saan nauttia kiireettömiä hetkiä kuvan kaltaisissa paikoissa (kuva siskoni verannalta) tai katsella luonnon kauneutta siitä myös jotain hitusen ymmärtäen (ehkä?).

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Lainattu kertomus

" Kerrotaan,että kun erään afrikkalaisen heimon nainen tulee raskaaksi, hän menee muiden heimonsa naisten kanssa erämaahan rukoilemaan ja mietiskelemään, kunnes he kuulevat syntymättömän lapsen laulun. Sitten he palaavat ja opettavat laulun heimon muille jäsenille. Kun lapsi syntyy, heimo kerääntyy sen ympärille ja laulaa sen synnyinlaulua. He laulavat sitä jälleen lapsen siirtyessä nuoruudesta aikuisuuteen, hänen mennessä naimisiin ja hänen kuolemansa hetkellä. Mutta on vielä yksi aika, jolloin heimo laulaa ihmisen omaa laulua. Kun joku heimon jäsenistä on aiheuttanut kärsimystä toiselle, heimo kerääntyy pahantekijän ympärille laulamaa hänen syntymänsä laulua muistuttaakseen loukkaajaa hänen omasta kauneudestaan. Tämä heimo ymmärtää, että rakkaus, ei rangaistus, on parannuskeino oman tiensä kadottaneelle. "

Katkelma kirjasta: Intohimoinen läsnäolo, Catherine Ingram
Sitaatti kannustaa meitä antamaan anteeksi ja rakastamaan. Aina eivät toki laulunluritukset riitä, ja tuntuu korniltakin nykymaailmassa, mutta perimmäinen ajatus lienee selkeä. Elämässä vedet virtaa lakkaamatta, ja tekomme tai tekemättä jättämisemme eivät määrittele syvintä olemustamme.

Tällaista tänään, ei mitään vakavaa :)