keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Erään taulun tarina


Olipa kerran lapseton aviopari, joka asusteli leppoisasti työsuhdeasunnossa vuokralla Helsingissä. Lapsestakin he olivat haaveilleet, mutta kun ei niin ei.
Vaimo piti kovasti kirpputoreilla koluamisesta ja niitähän kaupungissa riitti. Eräänä päivänä Malmin suuresta kirpputorihallista hän löysi mielestään aivan ihanan aarteen: juuttikangasta oleva pikkuinen seinätaulu, jossa oli hassunkuriset ihmishahmot; herkkää viivapiirustusta ja koristeellisia muotoja, rakkautta ensisilmäyksellä, tuulahdus 60-luvulta. Taulu maksoi kokonaiset 2 markkaa ja päätyi keittiön seinälle, elettiin 90-luvun puoltaväliä.

Vuosia kului ja tuli kuuma kesä. Vaimo oli juuri tullut runokursseilta kotiin ja odotteli malttamattomana lähtöä sovitulle lomareissulle. Eikä mitä , mies roplasi kaiket päivät ja illat ystävänsä kanssa autoja pihalla, eikä lähdöstä tietoakaan. Kuulemma ystävän vanha Saab 96 piti saada toimintakuntoon, mutta vaikealta näytti. Päiviä meni ja vaimo alkoi jo tuskastua odotteluun. Sitten koitti sunnuntaiaamu ja kas Saab lähti käyntiin. Miehet päättivät yhdistää kaksi asiaa: lähdetäänpä Saabilla koeajolle ja samalla hieman ”ulkoiluttamaan” vaimoparkaa. Minne ajeltaisiin ? Pikainen silmäily Hesariin ja Saabin nokka kohti lähipitäjää maalle, siellä oli kuulemma jokin vanha töllinrähjä myynnissä, mukava retkikohde siis. Saabvanhus jaksoi juuri ja juuri edetä sovittuun paikkaan, ja eikun ihmettelemään.

Aurinko porotti kuumasti ja pienen kallion päällä tien varressa oli vaalea mädän marjapuuronpunainen vanha rintamamiestalo. Upeasti kukkivat lupiinit pihassa ja pieni villi puutarha kaunistivat sitä totuutta, että talo oli pelkkä kuori, unohdettu kylmilleen joskus 80-luvulla. Autioitunut vanhus, jossa ei vesiä, eikä sähköjä eikä muutakaan kovin mainittavaa. Ankeat tupa ja kamari ja ulkorakennus, jossa huussi ja kahden lehmän mentävä navetta. Koko talo tuoksui unohdetulle ja kuivalle menneisyydelle. Talo oli huonokuntoinen, mutta hometta ei varmastikaan ollut.

Ja sitten tuli yllätys. Tuvan seinällä roikkui yksinäinen kuva; samanlainen juuttitaulu, kun se kirpputorilta ostettu, mutta vain eri värinen. Tämä oli vaimolle selvä merkki, portti johonkin, mistä ei ollut paluuta. Kaikki muut kohdetta katsomaan tulleet häipyivät jo viiden minuutin jälkeen, mutta nämä kolme jäivät ymmällään pyörimään välittäjän kiusaksi yli tunniksi. Mikä tässä töllissä viehättää. Jokin se on, sydämen ääni; tämä on meidän. Tuo toinen taulu piti saada, minkäs sille mahtoi, että kylkiäisenä tuli yksi talo. Ostetaan tämä, laitellaan pikkuhiljaa, kyllähän me kaksi aikuista pärjätään vähän vaatimattomammissakin oloissa, pariskunta ajatteli.

Kaupat tehtiin, ankeasti asuivat, Saabmieskin kuoli, mutta elämä jatkui. 
Tällähetkellä seinällä roikkuu kolme samanlaista juuttitaulua, kaikki erivärisiä. Talossa asustaa onnellisen  pariskunnan lisäksi myös kolme onnellista lasta.

22 kommenttia:

  1. Ihana! Talon ostoon ei aina kummallista syytä tarvita, me olemme ostaneet yhden talon 15 minuutin katselun jälkeen. Eikä kaduttu se nopea ostaminen vaikka siinä ei enää asutakaan :))

    VastaaPoista
  2. Olipas mukava tarina!
    Nuo taulut on kyllä aivan ihanat, upeat hahmot.

    Ja tykkäsin ihan hirmu paljon sinun oranssista väriterapiasta ed.postauksessa. Se on myös yksi niistä väreistä, joka on kulkenut matkassani jo lapsuudesta lähtien. Olin alle kouluikäinen kun mulla oli iki-ihana oranssi villapaita ja se oli maailman paras paita, muita en olisi edes pitänyt päälläni. :D
    Nytkin mulla on ainakin kaksi oranssia käsilaukkua, yhdet oranssit kengät, ja muutama paitakin. Voimaväri!

    Mukavaa keskiviikkoa sinulle!

    VastaaPoista
  3. Löysin tieni tänne Kummitustalon kautta... Voi miten ihana tarina! Joskus tulee elämässä vastaan tuollaisia ihan selviä merkkejä joiden mukaan on helppoa tehdä valinta. Joskus tosin liiankin vaikeaa, kun se valinta, johon merkit osoittavat, tuntuu ihan järjettömältä, mutta silti niin oikealta!

    VastaaPoista
  4. Katja: Joskus on hyvä tehdä nopeita päätöksiä, ja joskus isokin asia on pienestä kiinni.

    Minna: Minä rakastan noita tauluja valtavasti, eikä pelkästään tämän niihin liittyvän tarinan tähden. Niistä alkoi myös keräily, ja nyt nuita ruotsalaisia 60-luvun juuttitauluja on minulla vino pino :)
    Ja oranssi...nyt kun kerroit, niin muistanpa minäkin kun aloitin kouluni 60-luvulla. Reippaana ekaluokkalaisena menin kouluun neonoranssia muovilaukkua kainalossani ylpeänä kantaen. Ehkä mieltymykset juontaa lapsuuteen.
    Olisikin kiva muistella lapsuuden värejä ja rakkaita esineitä enemmänkin...

    Mollamari: Kiva kun eksyit, tervetuloa toistekin ! Joskus juuri ne kaikkein järjettömimmät valinnat ja päätökset ovat niitä parhaimpia. Ainakin meillä tämä talohomma oli ihan järjetön päähänpisto rahattomalta pariskunnalta. Mutta nyt kun ajattelee, niin paras mahdollinen.

    VastaaPoista
  5. Ihana! Ei voi sanoa kuin että tuo talo oli teidän Kohtalo.:)

    VastaaPoista
  6. Ihana tarina,ymmärrän kyllä,että tuolla perusteella piti talo ostaa,selvääkin selvempi merkki;)

    VastaaPoista
  7. Marikka: Kohtalopa hyvinkin ;) ei ainakaan sattumaa...uskon ma

    VastaaPoista
  8. Kiitos tästä tarinasta! Heti aamulla nousi hymy naamalle, kun tätä luki. Voi että lämmitti.

    VastaaPoista
  9. Mukava tarina :) Samoin taulu(t).

    VastaaPoista
  10. Kirsi: Juu, merkki ei olisi selvempi voinut olla ;) nuo taulut ovat nimittäin aika harvinaisiakin täällä Suomessa, ei ihan joka kodin seinällä roikkuvia.

    Liisa: Minua lämmittää kuulla, että sait hymyn huulille, kivaa. Kiitos !

    VastaaPoista
  11. Ihana tarina ja ihanat juuttitaulut! Niin pienestä se voi joskus olla onni kiinni! Kiehtovasti kerroit talon ostamisestanne.

    VastaaPoista
  12. Oi, mikä ihana tarina, sai suupielet nousemaan ylöspäin:) Kiitos, kun jaoit sen meidän kanssa:)

    VastaaPoista
  13. Kiitos teille itsellenne, kun jaksoitte lukea. tervetuloa toistekin !
    Mukavaa viikonloppua !

    VastaaPoista
  14. Minäkin tulin tänne sinua katsomaan..
    Olen aiemminkin vieraillut täällä, en muista kenen kautta..

    Todella ihana tarina..=)

    VastaaPoista
  15. Kiva, kun virtaus tuo uusia piipahtelijoita :)
    Tervetuloa !

    VastaaPoista
  16. Ihana tarina, kyllä vain! Minulla samanlainen talo, paitsi on vain huussi ilman navettaa. Lapsiakaan ei tosin ole vielä ilmaantunut. Minä ostin taloni edes näkemättä, (isä kävi katsomassa käsiraha mukana kun en itse päässyt, itse olin kyllä nähnyt valokuvia paljon), mutta kun astuin ensi kerran sisään oli se ihmeellisen vahvan upeanhieno hetki! Tämä tuntui juuri minun talolta, ja vahva oli talon henkikin, menneestä.

    VastaaPoista
  17. Kiva, kun ehdit pientareelta tännekin kurkkiman ;)
    Kyllä se vaan on sydän, joka kertoo, mikä talo tai juttu on se oikea .
    Ja vanhan menneen ajan henki puhuttelee useinkin vahvasti, kertoilee omia tarinoitaan ja toivottelee tervetulleeksi, jos niin on tarkoitus.

    VastaaPoista
  18. Aivan ihana tarina. Muistan kun mekin tultiin ekaa kertaa tähän talonrähjään, tiesi vain jotenkin tulleensa kotiin. Mikään työmäärä ei pelottanut eikä ollut epäillystäkään, etteikö tämä olisi meidän paikka. Ja nyt on oltu tässä jo melkein 20 vuotta, enkä vaihtaisi!
    Ihanat ovat nuo taulutkin. tulee mieleen Arabian Emilia-sarjan kuvat...

    VastaaPoista
  19. Mukava, että blogilaiset ihastuivat kertomukseesi. Tarinoilla on voimaa, mahtia, joka saa ihmiset hyvälle tuulelle, hymyilemään. Saman tarina voima voi saada toisen liikuttumaan ja kyyneleet vierimään poskipäille. Sen se teki minulle, en voinut mitään.
    Tarina on tosi, eikä edes minulle vieras, mutta ehkä se teki sen juuri siksi, tunnen sisareni historian, hän on minulle rakas.

    VastaaPoista