maanantai 14. marraskuuta 2011

Vastatuulta


Romahdin rappuset alas ylhäältä niin että kolisi, mieleni rappuset. Hetki sitten olin vielä ylätasanteella, mutta nyt voimattomana kasana jossakin alhaalla. Jäseniä koskee ja en näe kuin hämärästi. Kirkkautta ei taaskaan riitä. Eilen olin parsintaillassa parhaassa mahdollisessa seurassa, ja todellakin nautin ja pääsin irti jostakin. Sukka poikineen sai apuja aukkoihinsa, mutta minä sain aikaiseksi vain reikiä, jotain mihin ei voi edes kunnolla verhoutua. Hyödyllisyydestä ei tietoakaan. Ekaluokkalainen kiukuttelee, ei jaksa, ei halua, ei osaa...mene pois...älä...tyhmä äiti. Tiedän, että rappuset pitäisi lakaista, tai sitten ei. Toki tiedän, että onneksi pian taas tuulee pohjoisesta.
Pianon takana on kuollut hiiri.

6 kommenttia:

  1. Ikävää, että romahdit rappuset alas.
    Ehkä huomenna jo kapuat taas ylös...☺

    VastaaPoista
  2. No voi hyvänen aika. Sellaista se elämä on, ikinä ei tiedä millaisella mielellä seuraavana aamuna herää. Harvoin me vain näytämme niitä hankalampia hetkiä, ja sitten voi tulla sekin harhaluulo että muut ne vain porskuttaa..

    Itse olen oppinut suorastaan varautumaan jonkinlaiseen pudotukseen aina kun on ollut erityisen kivaa tai "valoisaa". Mieli vain tuntuu toimivan niin, ja jos siitä ei turhan paljon säikähdä, niin nousu yleensä alkaa ihan vain jonkin arkisen tekemisen myötä. Kuulostaa tyhmältä mutta toimii minulla.

    Se reikäjuttu sen puoleen, siitähän saa vielä vaikka mitä!

    VastaaPoista
  3. Kurjaa, mutta nokka pystyyn ja uudestaan rappusille. Jos ei tänään, niin huomenna ainakin.

    VastaaPoista
  4. Kyllä minäkin välillä kaadun pahasti henkisesti. Aina on noustu. Kuulin yks päivä telkkarista kun itse voi hyvin myös perhe voi hyvin ja kestää hyvin vähän isompia kolhuja. Aina lapset hankaavat kun varsa emoaan niin myös meillä. Lepäile pari päivää kyllä se siitä. Muista sulla on rakastavia ihmisiä ympärillä se on myös ilon lähde. T:AJ

    VastaaPoista
  5. Irmastiina: luulenpa minäkin, että huomenna on jo raikkaammat tuulet

    Liisa: :) juu, tällaista tämä aina välillä on, ei mittää uutta auringon alla, tuttua kaikki. Tuntui jotenkin helpottavalta kirjoittaa tänne. Enkä toki säikähtänyt liikaa. Noh, en minä niistä vanginvartijareistä nyt tiedä, heh.

    Villiviini: Kiitos, nokka tuulta päin hakee jo.

    AJ: Kyllä tämä tästä, tosin ei levolla :) Ja jup, en ole unohtanut.

    VastaaPoista
  6. Kyllä se elämä on epäreilua välillä.Juuri kun on pitkästä aikaa saanut olla aallonharjalla tai elämä vaan on rullannut kevyemmin,stumps ja lyhistyt kaiken alla.Kaipa meitä hiotaan ja hierretään,että saadaan meistä ihan vaikka kestävämpiäkin.Mutta kun monesti sitä tuntee,että on antanut jo kaikkensa tuhat kertaa!Ja sitten pyydetään yläkerrasta vielä lisää.Mutta kaikki vastatuulet lopulta auttavat vain nousemaan entistä korkeammalle!Ja kohta meille sataa valkoista lunta...

    VastaaPoista