sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Pieni sydän



Tämä viikonloppu on pysäyttänyt meidät kaikki, siis meidät pallon päällä asujat. Minut pysäytti myös tieto, että tuttu ihminen on ampunut itsensä. Eikä asiat pääty siihen, että alkaa uusi viikko ja tulee uusi maanantai. Elämä jatkuu, kuolemat jatkuvat, maaplaneettamme jatkaa kiertoaan, tosin hieman eri asennossa kuin torstaina. Ainahan tällä planeetalla on kuohunut, jo ammoisista mannerlaattojen toisistaanirtaantumisista lähtien. Tavallaan mikään ei ole uutta, eikä myöskään ihmeellistä. Vauvan syntymäkään ei ole mikään uusi eikä ihmeellinen asia, perusbiologiaa, mutta kuitenkin aina ihme mielissämme ja tunteissamme. Tämän viikonlopun kaltaiset uutiset koetaan aina uudelleen uusina, syvästi ja haavoittavina. Saamme uusia viiltojen vanhojen arpien päälle. Ainakin minä olen hämmentynyt kaikesta, enkä vähiten ihmisten reaktioista.
Puolustuskäyttäytyminen herää henkiin kuin taika-iskusta ja nousemme toinen toisiamme vastaan, kun emme tiedä mihin kaikki johtaa. Tunnistan itsessäni syyllistämisen sekä syyllistymisen tunteita. Yritän hyväksyä ne molemmat, ristiriita tunteiden hallinnassa on sallittua.
Voi kunpa ymmärtäisimme olla armollisempia niin itsellemme kuin toisillemmekin kaikessa ja aina.

...Kaikki samassa veneessä kellutaan,
läpi avaruuden purjehditaan...

Pysähdy kuuntelemaan sanoja :

7 kommenttia:

  1. Turvattomuutta, ahdistusta, pelkoa. Ja silti myös suuret katastrofit ja isot poikkeamat arkipäivän rutiineihin saavat ihmiset lähentymään toisiaan ja etäisyydet ihmisten välillä pienemmiksi. Ei mikään mukava tapa todellakaan, mutta ehkä se on ainoa tapa saada meidät välittämään, kun muu ei auta?

    VastaaPoista
  2. Kiitos Wihtori kun kirjoitit tämän. Tämäntapaisia asioita minäkin olin ajatellut kirjoittaa, jos olisin ehtinyt istua muotoilemaan.

    Pöly laskeutuu aikanaan, pitää vain toivoa että osaamme yhdistää reaktioita tähän yleiseen hämmennykseen ettei tule suotta ylitulkittua tilanteita.

    Hyvää uutta viikkoa!

    VastaaPoista
  3. Luonnonkatastrofi on laajasti koskettava, mutta samalla tavalla koskettaa rajusti myös tutun ihmisen traaginen lähteminen, vaikkei sen vaikutus ulotu maailman ääriin.
    Niin kauan, kun nämä tapahtumat liikuttavat jotakin sisällämme, emmekä ole uutisiin tapahtumista vielä turtuneet, on toivoa. Meillä on lupa tuntea syyllisyyttä ja myös syyllistämistä. Se kertoo, että ajattelemme.
    Milloin tulee raja vastaan kaiken vastaanottamiselle? Ja entä sen jälkeen??

    VastaaPoista
  4. Mäkin olen näitä miettinyt viime päivinä. Vaikka haluaisimme olla ystäviä toinen toisillemme niin lähellä kuin kaukana. On meillä kuitenkin aina mielessä jollain tasolla oma etu. Huomaammeko kuitenkaan toista lähellämme vaikka samassa veneessä kellutaan. Kaukana olevat asiat ja ihmiset on helpompi huomata.

    VastaaPoista
  5. Kiitos Kiki, Liisa, Anja ja A.

    Olet Kiki oikeassa, että ei tämä puolustusreaktio ole se ainoa, nousee myös paljon hyvää ja läheisyyttä ja välittämistä. Ja ennenkaikkea havahdumme, toivottavasti, piytämään huolta planeetastamme paremmin. ja tietysti ylitulkitsemisiakin ja överiksi menneitä reaktioita nähdään, tasainen rauhallisuus on äärimmäisen vaikeaa itse kullekin.
    Marikka kuvasi jälleen blogissaan :-Pientä elämää etsimässä- hyvin niitä tunteita, kun alamme ajatella...entä jos...
    Totta tuo, että lähelle näkee joskus huonommin kuin kauas.

    VastaaPoista
  6. Paljon on ajatuksia pyörinyt omassakin päässä lauantain jälkeen. Eniten olen miettinyt sitä että tiedämmekö todella miten läheisemme jaksavat, mitä heidän päidensä sisällä liikkuu? Osaammeko auttaa oikealla hetkellä, osaako ihminen pyytää apua silloin kun sitä eniten tarvitsee?
    Ihmisiä on välillä vaikea tulkita tai "lukea", saati tiedän itsestäni että olen huono pyytämään apua silloin kun itse sitä oikeasti tarvitsen.

    Pysytään toistemme lähellä ja kuunnellaan oikeasti toisiamme!

    VastaaPoista
  7. Kiitos Pauliina !
    Tuon avunpyytämisen vaikeuden allekirjoitan minäkin.

    VastaaPoista