torstai 17. maaliskuuta 2011

Sanojen vaikeudesta


Niin oleellinen osa ihmisyyttä kuin puhuminen onkin, se ei aina ole kovinkaan helppoa. Varmaan sanojen soljumiseen ja vaivattomaan ulosantiin vaikuttavat kaikki lapsuudenkin kokemukset, niin hyvät kuin huonotkin. Liian monta kertaa olen tainnut saada näpeilleni sanoihin liittyen. Nuoruudessa luottamuksella kerrotut jutut ovat levinneet eteenpäin, tai tarkkaan harkitut kauniit sanat ovat joutuneet pilkan kohteiksi. Koulussa opettajat ovat tyrmänneet lennokkaat aineeni, ja siinä sitä sitten kärvistelet; se mitä eniten rakastat on vaikeinta. 12-vuotiaana lähetin ”runokokoelman” kustantajalle suurin toivein, arvaatte varmaan miten siinä kävi. Onneksi sieltä sain sentään positiivista palautetta.

Ollessani kaksikymppinen nuori opiskelija 80-luvulla Helsingissä jonkun mutkan kautta minua haastateltiin Kirkko ja kaupunki -lehteen. Haastattelija oli innokas nainen, jonka kanssa olimme ensin toimituksessa ja sitten vielä kahvilassa. Aikaa vierähti useampi tunti. Muistan aina yhden hänen lauseensa : ” Onpa sinulla harvinaisen viisaita ja kypsiä ajatuksia ollaksesi noin nuori”. Paljoa muuta en keskustelustamme muistakaan, paitsi että paasasin nuoruuden innokkuudella ihmisten erilaisuudesta ja hyväksynnästä. Jäin hyvillä mielin odottamaan jutun ilmestymistä, mutta kas, sitä ei koskaan julkaistu, ei uusia yhteydenottoja eikä selityksiä. Olin tietysti kovin pettynyt, enkä ymmärtänyt miksi niin tapahtui. Vasta paljon myöhemmin oivalsin, että taisin mielipiteineni poiketa liiaksi lehden (ainakin) silloisesta linjasta. Vaan haavoja jätti minuun jälkeensä tämäkin.

Olen aika arka puhumaan seurassa, en pysy vauhdissa sujuvasti mukana. Aistin ihmisten energioita liiankin herkästi...tulkitsen ja vetäydyn. Toinen vaikea puhelaji, mistä en pidä yhtään on puhelimessa puhuminen. Olen inhonnut sitä aina. Siinä on jotakin niin luonnotonta ja väkinäistä ja esim. tauot puhelimessa ovat tuskaa. En vain pidä siitä, että en näe ihmistä jolle puhun. Mutta nyt näin kännykkäaikana tekstiviestit ovat mitä mainioin väline. Nopeaa ja asiallista, ei turhaa jaarittelua ;) Silti, silti kaipaan keskusteluja ja kanssakäymistä.

Kirjoittamisen olen opetellut uudestaan, enää ei itsekritiikki ole liiallista. Osaan ottaa rennommin .Eihän tähän mennytkään kuin 40 vuotta. 

9 kommenttia:

  1. Sanoihisi sinut hirtetään, sanoi Paavo Haavikko Rauta-ajassa. Se on aina ollut minusta hyvin sanottu.

    Minäkään en tykkää puhelimessa puhumisesta, tutulta kuulosti kuvauksesi sen hankaluuksista. Ihan kaikista lähimpien ihmisten kanssa puhelimessapuhuminen on ihan miellyttävää, mutta enimmäkseen minäkin kallistun tekstareiden kannalle.

    VastaaPoista
  2. Lumikko: Juuri sanojen mahti, ylivoimaisuu ja tärkeys se onkin, joka niitä estoja rakentaa. Paineita kertyy, ettei tulisi hirtetyksi tai toisaalta nostetuksi jalustallekaan (mikä ei hyvä sekään). Pää täynnä hijaista puhetta, pieniä sanoja, ja välillä tuntuu, ettei niitä oikeita löydy sitten millään.
    Lapsena keräilin kauniita sanoja vihkoon ;)

    VastaaPoista
  3. S-posti on paras mahdollinen keksintö aikoihin! Lähetän aina meiliä, jos se vaan on mahdollista ja jätän puhelut hyvin vähiin...

    T. Sari Puumulista

    VastaaPoista
  4. Niin ja halvempaakin, kuin tekstarit.

    VastaaPoista
  5. Kiitos tästä. Hyvin tuttuja nämä! Tuo lehtijuttukin. Minulle kävi aikuisiällä niin, odotin juttua kovasti. En saanut koskaan tietää, miksei julkaistu. Liittyi minulle tärkeään asiaan.

    Puhelimessa puhuminen on kamalaa. Tuntosarveilen ihan liikaa sitä toisessa päässä olijaa, aina pelkään että olen soittanut huonolla hetkellä tms. Läheisten kanssa minäkin puhun luontevasti, silloinkin puhun lyhyesti, vain tärkeät. Silmätysten jutteleminen on eri asia. Silloin näkee eleet ja ilmeet, on paljon helpompi niin.

    VastaaPoista
  6. Niinpä niin, vaikeaa on välillä, lohdullista että meitä on useampia :) Sähköposti sujahtaa tuosta vain, kuinka kauas tahansa vieden sanat sujuvasti mukanaan.

    VastaaPoista
  7. Katja, ai sullekin on käynyt moinen. Tosi kurjalle tuntui, kun mietti miksi ei. Varsinkin, kun oli minustakin tärkeästä asiasta kyse.

    ja Anja, todellakin lohdullista kuulla että on muitakin "puhelinvammaisia". Ennenvanhaa oli helpompaa, kun oli kiinteät puhelimet, sitä vastattiin rauhassa, ei missään lihatiskin ja kassan välissä. Musta on hassua, että joku vastaa puhelimeen ja sanoo: "Sori, mul ei oo nyt aikaa puhu"...olis vastaamatta :)

    VastaaPoista
  8. Mun lapsuudessa meillä ei ollut puhelinta kotona, joten jos piti soittaa, oli lähdettävä yli kilsan päässä olevaan puhelinkoppiin soittamaan (voin vieläkin muistaa kopin tuoksun ja tuntea kuuman auringon lasin läpi). No, sitä oppi puhumaan vain asiansa ja ilman turhia jaarituksia. Myöhemminkin oli vaikea tottua vain höpöttelemään puhelimessa. Nyt se kyllä jo onnistuu.

    Olet aika mones, jonka kuulen saaneen jonkinlaisen tyrmäyksen kirjoittamisestaan opettajalta. Mä osasin kirjoittaa hyviä asia-aineita koulussa ja kun kerran kokeilin irrotella ja kirjoittaa vapaammin ja runollisemmin, niin opettaja haukkui kirjoitukseni koko luokan edessä ja kehotti pitäytymään siinä, minkä osaa. No, jatkoin sitten tylsien asia-aineiden kirjoitamista ja sain nistä hyviä arvosanoja. Pitkäksi aikaa tuo kirjoittamista lannisti, mutta onneksi identiteettikriisi parikymppisenä mursi padot ja runoja alkoi öisin vyöryä valtoimenaan ihon läpi paperille. Siitä asti olen aina jotain rustaillut.

    Eli kiitos Wihtori, herätit kirjoituksellasi monia lapsuuden ja nuoruuden muistoja!

    VastaaPoista
  9. Ari , kiitos kokemuksiesi jakamisesta, tuntuu olevan samankaltaisia tuntoja monella tästä rustailemisesta. Ajatelkaas, jos kaikkia lapsia ja nuoria ennemminkin kannustettaisi tosissaan ja ohjattaisi enemmän. Noh, itse ainakin yrittää omien muksujen kohdalla.
    Ja ihania muistoja niistä puhelinkopeista on minullakin, varsinkin nuoruuden opiskeluajan Helsingin vihreät ja harmaat hajupöntöt ;)

    VastaaPoista