Plagioinnin kilpajuoksu, Marimekko ja minä

Muistan kun koulussa nuorena tyttönä aikoinaan kuvaamataidon tunnilla oli aiheena suunnitella joulukortti. Ihan sai kotona omassa rauhassa työn tehdä ja sitten koulussa töistä kaiverrettiin linolaatat ja painettiin kortteja myyntiin. En millään oikein keksinyt kivaa kuvaa, ja kas hyppysiini tarttui kuin taikavoiman avulla laatikon pohjalta kortti jostain kaukaa tullut. No otin voipaperia ja piirsin sen tonttusen siitä läpi ja tein oman työni sen pohjalta aika yksi yhteen. Kortista tuli hieno ja se sai kehuja ja sitä painettiin. En kertonut opettajalle tai kenellekkään alkuperäisestä kortista, ja sisälläni myllerisikin sitten pitkän aikaa syyllisyys ja katumus. Tuosta kokemuksesta otin opikseni ja ymmärsin tehneeni väärin nuoruuteni innokkuudella.

Nyt kun näitä Marimekon plagiointisyytöksiä vatvotaan, en millään kykene ymmärtämään sitä aikuisten ihmisten salailua ja peittelyä ja sinisilmäistä puolustelua, joita epätoivoisesti ylläpidetään, ja että asioita ei saisi ottaa esille. Jos rehellisesti myöntäisivät plagioinnit tyyliin :
..."Vähän käytin taideteosta/satukirjakuvitusta/valokuvaa/taidelaattaa jne. pohjana ja mallina työlleni, kun en oikein itse mitään keksinyt, mutta eikös se silti olekin hieno, ja saahan niin tehdä eikö saakkin ? "...
niin voisimme me tavalliset asioita pohtivat viisaat kuluttajat ja mm fanit antaa anteeksi, ehkä... Mutta ei, mitään ei myönnetä ja syyttömiä ollaan vaan kaikkeen, vaikka todistusaineistot ovat kiistattomat.
Ja mielestäni mistään herravihasta tai noitavainoista ei tässä asioiden esille ottamisessa todellakaan ole kysymys, vaan ammattietiikan rajoista ja tulkinnoista. Vaikka tavallinen tallaaja olenkin en hyväksy sitä, että nämäkin asiat pitäisi vain painaa villasella ja vaieta ja olla hiljaa tyytyväinen ja kiltti kuluttaja, joka kulkee laput silmillä ja  korvilla.
Rehellisyyttä ja avoimuutta peliin nyt !

Tässä vielä lisää mielenkiintoista luettavaa Timo Suvannon blogissa