Valovoimaa oranssista

On se vaan niin ihana tuo oranssi :)

Tiedän, että kaikille se ei natsaa, mutta minut se saa aina täytettyä positiivisella energialla, voimalla ja valolla.
Tässä on koko viikko sairasteltu, ja nyt on aika latautua pikkuhiljaa lisääntyneen valon myötä. Muksutkin heräsi aamulla loman jälkeen pirteämpinä. Huojennuksen mieleen tuo myös se, että käytyäni erinäisissä tutkimuksissa; semmoisissa joissa nuorimies likisteli varustuksiani ja lääkäri tiiraili monitorista ja hoitaja lotrasi verta putkilotolkulla, tuloksena oli terve eukko :) Mitä nyt vähän raudanpuutetta.

Kuvista saa potkua, auringosta puhumattakaan. Tartunpa tomerasti "työhanskoihin" ja painan piiloon vetkuilut ja potemiset. Mitäpäs, jos vaikka söisin pari appelsiinia ja ratsastaisin hetken hepalla, siemailisin ensin kupposen kuumaa ja siivoilisin vähän, avot.

Ei muuta kuin iloa viikkoonne ja alkavaan maaliskuuhun !

Välähdyksiä

Kultaisia hippuja tässä ihmisen elossa on ne hetket, kun välähdyksenomaisesti kokee tai aistii jotain tavallisuudesta poikkeavaa olotilaa.

Ne ovat nopeita, joskus tuskin muutamaa sekuntia pidempiä ohikiitäviä onnentunteita mitä kummallisemmissa tilanteissa. Joskus saattavat kestää pidempään useamman tunninkin.

Tänään tapahtui yksi sellainen.

Hiipivä flunssa tekee tuloaan ja taittaa terävimmän voiman. Huh en jaksa tänään tiskata, laittaa pyykkejä, ulkoilla tahi muutakaan kovin mainittavaa. Päätin painua fleecepeiton alle lukemaan kirjaa ja vain sivukorvalla aistin muksujen melskeen toisaalla. Annoin itselleni luvan olla tavoitettavissa, mutta poissaolevana. Silloin se iski : hymy nousi silmiin ja ilo korviin, oli kuin olisin leijunut jossain rakkauden ja onnellisuuden aallossa hetken. Olo keveni ja tuntui, että kaikki on niinkuin pitääkin. Perheestä kenenkään ei tarvitse huomenna nousta aamulla kouluun eikä töihin. Kaikki tuntui turvallisen pehmeältä. Sitten päätin nousta keittämään kahvia, ja tuntui jälleen tavallisen normaalin hyvältä, ei enää pehmeältä.

Useinhan näitä ihania tunteita tulee lasten kanssa, heidän jutuistaan, leikeistään ja viisauksistaan,

tai luonnossa, kun sulautuu ykseyteen. (Heh, tunnustan halivani puita joskus).

Mutta sitten on myös erityisiä oudompiakin juttuja. Ihan kaikista en tohdi edes kertoa, mutta seuraavan haluan jakaa.

Oli vuosi 1998 ja mieheni kanssa oltiin jo reilu vuosi asuttu täällä korvessa omassa töllissämme kahdestaan. Meillä oli läheinen hyvä ystävä, joka jakoi sinkkuna meidän arkea hyvin kiinteästi. Hän osallistui talomme remppaan ja asusteli meillä usein pidempiäkin jaksoja. Sitten tuli isku : hän , mies 36 vuotias, kuoli yllättäen firmansa pikkujoulubileissä yökerhon tanssilattialle. Tietenkin suru ja kaipaus olivat suuria, mutta tuon kuolinpäivän iltana minut valtasi myös ihmeellinen tunne, joka kesti useita tunteja. Minulle tuli epätodellisen syvä puhtauden olo. Tunsin itseni sisältä ja ulkoa äärimmäisen puhtaaksi siis fyysisesti puhtaaksi !? Tunsin myös iloa ja surua yhtäaikaa. Oloa on vaikea kuvailla, mutta samanlaista en ole kokenut ennen enkä jälkeen. Enkä sitä osaa paremmin selittää, saatikka kertoa mitä se tarkoitti. Selitykseksi voisi tarjoilla enkeleiden läsnäoloa tai shokkia tai mielenvikaisuutta, mutta tuo on jokatapauksessa kokemus, josta olen kiitollinen. Yläreunan kuva: Eeva Hirsimaa

 ***

Vielä runo, jonka kirjoitin 2008

Elämme kehällä,

sydämen seinämässä,

helminä hyvyyden sylissä.

Hetki ympärillämme

on tulevaisuuden muistona

unelmia arvokkaampi.

Ristiriitaa ja kukkia

Lumikon postauksessa on jälleen hyvä keskustelu tästä blogimaailman vuorovaikutteisuudesta. Oma ihana  lukijakuntani on sen verran pieni määrältään, että kovin aktiivista keskustelua ei täällä synny, enkä aiheillani siihen aina pyrikään. Mutta ihanaa, kun jaksatte lukea ja täälläkin piipahdella !
Itsestäni on antoisaa päästä kommentoimaan toisten ilmoille heittämiä ajatuksia, joten arvostan näitä Lumikon kaltaisia blogien ylläpitäjiä. Varsinkin, kun aiheet ovat sellaisia oikeita ja elämänläheisiä ja syvällisiäkin. Aina ei jaksa lukea sisutushehkutuksia ja tavara/ympäristöpainotteisia juttuja. Toki niistäkin tykkään. Mutta ah, kun pääsee pohtimaan ihmismielen kiemuroita ja kaikkea muuta hieman "henkevämpää" ;) Ehkä se on tämä ikä.

Itselläni onkin hieman ristiriitaa tämän oman ikkunani kanssa. Mitä haluan sanoa, onko minulla jokin linjaus, teema. Haluanko keskittyä johonkin ja painottaa vaikkapa kierrätystä, leppoistamista, Wihtorin (puotini) tavaroita ... vai mitä ???
Tässä samalla kun kirjoitan ajatukseni selkiytyvät. Olen loikkivana kauriina sukkuloiva luonne. Teen vähän sitä ja tätä, ja vähän kaikkea yhtaikaa, ja välillä en mitään. Ja haluankin, että minulla on oikeus pomppia teemasta toiseen. Välillä hehkutan wanhoja ihanuuksia tai kierrätystä, ja välillä puran tuntojani tästä elämästä ja perheestä ja itsestäni. Eli kirjavaa kaikki tyyni : olen ihminen, yrittäjä, äiti, vaimo ihmettelijä, keski-ikäinen akka, ja minulla on omat omituisuuteni ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Olen yksi ja sama. Elämä on kokonaisuus, ei riisuttu rajattu profiili.   Koittakaa kestää. Eli ei mitään linjaa eikä tolkkua tässä.

Ja nyt on kukkien vuoro. Kukat ovat näiden törkeiden pakkasten myötä niin ihania tuijotella sisällä ollessa. Ne on lähellä ja kauniita, ne ei valita ja niillekin voi jutella, ja jos oikein ollaan tarkkaavaisia, ne myös vastaa ;)

Tämän kuvan on ottanut hyvä ystäväni Eeva Hirsimaa.

Sinulle ystäväni

Tämän päivän tunnelmaan soipiva BIISI , ihanaa ystävänpäivän iltaa sinulle sinne missä oletkin !

Ilo on lähellä ja rauha sisällä, vaan ulkona paukkuu pakkanen.

Reilu tunti ihan pihalla

Yli kymmenen senttiä lunta jokapuolella. Päätän selättää aamuisen päänsäryn käymällä lumen kimppuun pihalla. Aluksi märkä nollalumi tuntuu raskaalta ja homma työläältä, mutta sitten huokaisen ja asetun hetkeen. Katson ympärilleni ja huomaan, miten äärettömän kaunis peltojen yli aukeava maisema on. Tasainen harmaus onkin tänään hopeaa ja raikasta. Uutta lunta leijuu kokoajan lisää, ja kaunis talomme näyttää entistäkin kauniimmalta hiutaleiden verhoamana. Kolaan kasan toisensa jälkeen tien yli ojaan hitaasti ja rauhallisesti. Onneksi autopihamme on aivan tien vieressä, niin urakka ei ole mahdoton. Tulee hiki, riisun hanskat pois. Välillä haukkaan suuhuni salavapensaan oksilta kylmää virkistävää lunta. Teen työn olemalla työssä läsnä, ilman kiirettä, fyysisestä rasituksesta nauttien.

Muutaman sadan metrin päässä naapurin isäntä ajaa isolla ja vahvalla traktorillaan lumia pihateiltä. Hymyilyttää sisälläni asuva pieni traktori, joka jaksaa puskea oman osuutensa. Iloa antavat myös ohi ajavat autot, joista lähes jokaisesta heilahtaa käsi tai pää tervehdykseksi. Alkaa tulla valmista, ja samalla saapuukin koulutaksi, joka tuo neljä pientä reppuselkää pihaamme. Kolme omaa ja yksi kahden kilometrin päästä. Pieni alue on vielä putsaamatta, mutta kuopus ehti jo mennä tekemään sinne lumienkelin.
Se saa jäädä.

 Kuvassa kuopus, jolla on sydän paikallaan ;)

Oi ihana helmikuu

Helmikuu on yksi suosikeistani. On vielä kunnolla talvi, mutta valo lisääntyy eikä vielä tarvitse edes odotella lumien sulamista.  Helmi on myös niin kaunis sana. Minulla tosin ei nyt ole kovinkaan montaa sanaa päässäni, jotenkin kuvat ja maisemat hallitsevat. Tuntuu, että sanoja on joskus liikaakin. Ne ovat niin tärkeitä, että ei viitsi syyttä suotta kylvää huolimattomasti niitä sinne tänne ilman suurempia merkityksiä.

Ajatuksissa pyörii myös se, että suosikki postaajani Marikka poisti omasta blogistaan komenttilaatikon. Jotenkin tuli surullinen olo, vaikka hyvin tiedän ja ymmärrän hänen perustelunsa, ja olen myös samaa mieltä hänen kanssaan. Vaan onhan näitä sanojenvaihtomahdollisuuksia pilvin pimein toisaalla...täälläkin :)
Eli ei tehdä mitään väkisin vasten omaa sydämen ääntä.

Tähän muutamia kuvia esineistä, joita en väsy katselemaan...puhukoon sanoja puolestani.