Harmaus ympärillä, äänetön syvä lumi. Tuo tasaisuuden alakulo hiipii sisällenikin. Jotenkin voimaton, surullinenkin olo. Miksi, kun tietäisi. Kaikki on sisällä, ei ympäristössä. Mies tulee keskellä päivää käymään kotona. Hänelle on taas tulossa iltatöitä. Kehottaa minua lähtemään hetkeksi jonnekkin...jonnekkin ! Minne sitä menee, kun ei ole seurustelutuulella ja silmät kostuu. Minne nämä jalat haluaisivat mennä ?
Hän jää vuorostaan kolaamaan tuota loppumatonta lumimäärää ja minä ajan autolla sinne jonnekkin. Päädyn maantienvarrella olevaan grillikahvioon. Sopiva ympäristö, kun ei halua erottua, vastakohtaisuuksien maailma. Likainen klinkkerilattia, ankeat kuluneet seinät. Kirkkaasti välkkyviä pelikoneita, isomahaisia miehiä lippalakit päässä ja oranssit tai neonkeltaiset huomioliivit yllään. Ruokaan en koskisi haarukan kärjelläkään, mutta kahvi ja sokerimunkki menee juuri ja juuri. Onneksi näissä paikoissa ei enää saa polttaa, aikoinaan oleminen oli sietämätöntä savun vuoksi. Enää ainoastaan grillirasvan käry haittaa hieman. Koen olevani turvallisen väärässä paikassa. Suomea kauneimmillaan tai kauheimmillaan.
Jään tuijottamaan katonrajassa olevaa telkkaria. Sieltä tulee joku mallikilpailu yli 40v. Aikuiset naiset keikistelevät ja poseeraavat ja taistelevat pelkojensa kanssa. Yksi ei uskalla kiivetä tikkaita ylös. Hetken päästä heille puetaan 100 000 dollarin timattikorut kaulaan ja taas kuvataan nyt kahden miesmallin välissä. Komeita miehiä tietenkin.
Kuinka kaukana toisistaan nämä maailmat ovat. Huvittavaa ja epätodellistakin. Olo helpottuu hieman. Ajan takaisin kotiin päin, lumiaura on juuttunut mäkeen ja joudun odottamaan tovin. Kuopus soittaa :” Äiti koska sä tuut, iskä lähti jo ja sisko itkee.”
Jaksan taas kohdata oman arkeni.